lauantaina, toukokuuta 13

Muiden silmin

Olen aina miettinyt olisiko helpompaa olla joku muu. Tuntea ja kokea, kuin joku toinen. Jo silloin kahdeksanvuotiaana, kun itkin lohduttomasti kuolemaa, kun olisi pitänyt siivota, mutta olisin vain halunnut sotkea lisää. Jo silloin, kun sain oudon olon vain liian pitkään peiliin katsomalla ja vessanpöntöstä. Kun sain häpeän olon ylivärikkäässä ruutupaidassa kävelessäni niitä iänikuisia rappuja alas, tietäen mihin ne johtavat. Kun heräsin perjantaiaamuna, enkä halunnut ikinä vanhainkotiin.

Yksi päivä minun fyysisillä ja psyykkisillä tunteillani saisi muut ymmärtämään minua, tietämään millainen olen. Sama myös toisin päin. En tosin tiedä haluaisinko kenenkään ymmärtävän minua ihan täysin. Se olisi pelottavaa. En halua olla läpinäkyvää ilma-ainesta muille. Yksi poikkeus kyllä on, mutta hän on osa minua, vaikka onkin muu ihminen. Ei sitä lasketa. Kyseenalaistan muut selviöt, mutta en häntä.

Luulin aina tietäväni, mitä muut ovat mieltä ja ajattelevat. Luulin näkeväni kaikkien sisimpään ja läpi. Ei sitä kuitenkaan voi tietää, vaikka aistisin muka kaiken. En arvannut kaikkea mitä tuli, mutta silti jatkoin jatkamistani. Sehän oli liian odottamatonta. Ei minulla ollut viitteitä. Sitten taas tapahtui, minkä jo viime vuonna kuvittelin normaalissa muodosaa. Joten olihan itseäni pakko ylpeillä, vaikka se tuntui väärältä ja tuli juuri siihen huonoimpaan aikaan. Silti aavistin ja aivastin oikein söpösti päälle, kun sisimpäni varmistui.


En minä lopullisesti muuksi ole halunnut muuttua. Sehän olisi ihan tyhmää. Väärin. Kaikki ne ärsyyntymiset ja tavoittelut ovat osa minua ja tekevät minusta itseni. Ne saavat sisälläni tuntumaan samaan aikaan pahalta ja voimakkaalta. Heiluttelemaan käsiäni sivulla, kun olen tuntenut perhoset mahanpohjassa asti, kun muut eivät katso. Pyyhkimään ne märkinä kamerassa kirkkaan pöydän pintaan. En olisi saanut kaikkea ilman niitä. Niin kuin tapaan ajatella vaikeimman kautta ja korjata jo valmiita. 

Vain minä ymmärrän tämän tällä tavalla, kuin kirjoitan. En minä muiden silmin osaisi kadota tekstin kautta itseeni tällä tavalla. Nyt piti miettiä, ettei kukaan vaan ymmärrä tätä väärin. Ettei vanhempi minäni nyt vain ymmärtäisi väärin. Kyllä minä tiedän, etten tule ymmärtämään. Silti pelkään aivojeni haparoitumista, muistojeni kadottamista.

Ja valitettavasti tämä ei kertonut, kuinka pitäisi tajuta muiden näkökulmat ja ymmärtää muita tai muuta sellaista mukavaa. 

Minua naurattaa, kuinka itsepäiseltä kuulostan. Olen kai sellainen. Tai mistäs minä tietäisin, kun en ole nähnyt itseäni muiden silmin.

Rakkaudella: Siivekäs

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti