Elämä on kamalan lyhyt. Yhden ihmisen elämä ei ole mitään koko maailman mittakaavassa. Minun ei ole syytä haikailla tulevaisuutta ja toivoa seuraavaa hetkeä, niin etten nauti tästä hetkestä. Tämä hetki on minä. Ainoa, jossa voin hallita ja kontrolloida omia tekojani. Päättää sanoistani.
Minä en tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eikä minun pidäkään tietää. Se on niitä ikuisia arvoituksia. Pitää elää, kun voin, toivottavasti vielä monen monta vuotta. Minulla on elämä tässä, juuri näissä lauseissa ja sanoissa, kun painan näitä kirjaimia, jotka olisivat tyhjiä ilman sanojen merkityksellisyyttä.
Jos minua ja tekojani ei enää sadan vuoden jälkeen tiedetä tai muisteta, olen päässyt lopputulokseen, etten jaksa tai haluakäyttää stressiaikaani siihen. Ehkä tätä blogia voi yhä lukea tai sitten ei, mutta ei se mitään. Mitä minua tuntemattomien tulevaisuuden ihmisten ajatukset edes kiinnostavat? Ei pidä miettiä, kuinka paljon saan tehtyä konkreettisia asioita, vaan kuinka paljon elän sillä tavalla kuin haluan.
En halua olla onneton. En usko, että kukaan haluaa.Toki saan olla surullinen, pettynyt, ärtynyt, pelokas tai jokin muu niistä yleisesti negatiivisiksi määriteltävistä mielialoista. Se ei ole väärin, kunhan se ei aja väkivaltaan. Minun ei pidä hävetä mitä tunnen, vaikka se olisikin epämukava tunne. Helpompi minun on hyväksyä se sisälläni, kuin julmasti valehdella itselleni, tai huijata itseäni, etten oikeasti tuntisi jotain tai peitellä sitä jopa itseltäni. Kaikilla on oikeus tunteisiinsa.
Elämä on arvokasta, pelottavan arvokasta ja olen kiitollinen, että olen nyt elossa. Välillä se olo siitä, että menneet hetket eivät ole enää ja ovat menneitä, poissa, se olo kuitenkin tulee. Silloin sisäisesti ja ulkoisestikin itkettää ja ahdistaa. Sitten sekin hetki on ohi ja ahdistaa, taas, mutta nykyään menee nopeasti ohi. Se on silti osa minua ja se on ihan okei.
Minusta tuntuu viisastuneelta. Kuin tajuaisin enemmän kuin ennen. Olen varmaan tuhat kertaa ajatellut jotain tämän kaltaista, mutta aina se jaksaa tuntua yhtä voimaannuttavalta.
Kaikki pienet kauniit ja ajatuksenarvoiset asiat ovat tärkeitä. Niitä pitää muistaa katsoa. Kuinka taivaalla on tuhansia eri värejä, pilvillä eri muotoja, joista voi nähdä muita asioita, jos osaa katsoa.
Kaikki pienetkin hymyt ja heit kertovat, että minut on huomattu, että olen olemassa oikeasti, enkä vain leikisti. Että olen yhä mukana todellisuuden pelissä. Etten olekaan kuvitellut kaikkea ja kaikkia. Tai, että tämä kaikki ei olekaan suurta unta.
Tänään katsoin ruotsin luokan ikkunasta ulos ja maisema oli sadunomainen. Vain muutama hentoinen lumihiutale tipahteli maahan ja puut olivat lumen peittämiä. Ei satanut lunta, ehkä ne leijailivat tuulessa. Oli kuin se ei olisi ollut totta, vain kiiltokuvatarinaa. Olin lumoutunut.
Rakkaudella: Siivekäs
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti