tiistaina, huhtikuuta 25

Kadotin itseni

Ei viime viikon, vaan sitä edellisen viikon perjantaina minulle tuli sellainen olo, kuin olisin kadottanut itseni. En voinut nähdä itseäni tulevaisuudessa vanhana. 

Itkin kutisevat silmät päästäni. Jotain tunnin ajan hirveää huutoitkua. Kai minusta tuntuu vieläkin tältä, vaikka olisinkin onnellinen.  En haluaisi elää tässä maailmassa, täällä on niin paljon altistuttavaa. En osaa enkä pysty vaikuttamaan asioihin, joilla on oikeasti väliä. On väkivaltaa ja sotia. On törkeitä ihmisiä. On ilmastonmuutos.

Huoneeni on sellainen pikkuinen, jossa on tilaan nähden paljon tavaraa. Pitää tuulettaa sitä, ettei se ihan tunkkaannu. Pidin ikkunaa melkein koko päivän auki. Menin sinne ja minua vain jotenkin alkoi ahdistamaan se, että tupakoivilta naapureilta on tullut sitä savua huoneeseeni. 

Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta, jos jotkut haluavat pilata itsensä päihteillä. Se on heidän oma valintansa. Mutta kun se vaikuttaa muihin, se on ärsyttävää ja tuntuu kuin olisin heidän armoillaan. Minulla ei ole valtaa käskeä kaikkia heitä lopettamaan. Olisi kiva jos olisi, mutta olen vain normaali ihminen.




Olen ehkä allergisoitunut useampien luonnontuotteiden siitepölylle tai sitten se oli katupölyä. Sitä oli tullut huoneeseni myös ja silmäni kutisivat hirveästi. En tiennyt, tuliko sinne edes sitä savua. Pyysin vain kaikki haistelemaan huonettani.

Sitten vain hajosin. Jokin sisältäni tuntui vain kadonneen. Olin niin muiden armoilla. Heillä oli valta kukistaa minut. En tiedä kuvittelinko vain, mutta tuntui, kuin olisin tyhmentynyt.Tyhjentynyt. Kaikki tuntui henkisesti valuvan minusta ulos. Ihan kuin olisin pelkkä kuori. Tälläisiä tuntemuksia minulla on ollut aiemminkin, mutta nyt ne tulivat erityisen voimakkaina. 

En heti tai edes aiemmin pystynyt kirjoittamaan tästä ja olen yrittänyt vain palautua. 

Rakkaudella: Siivekäs

lauantaina, huhtikuuta 15

Olet arvokas

Sinä, juuri sinä, olet mittaamattoman arvokas. Olet erityinen. Toista sinua ei ole. Kaikki ovat arvokkaita ja ansaitsevat samat oikeudet. Ihan sama, mikä seksuaalinen suuntautumisesi, ihonvärisi, sukupuolesi, ikäsi, tai mikään muukaan on. 

Vanhoilta ihmisiltä voi oppia viisautta, ulkomailta tulleita kiinnostavia asioita toisesta kulttuurista. Oikeastaan jokaiselta voi oppia jotain, jos haluaa. Pitää pysähtyä hetkeksi ja vain havannoida.



Olen ärsyyntynyt siihen, että kaikkia ei kunnioiteta. Se saa minut kiehumaan ja kihisemään. Muiden häikäilemätön haukkuminen on ihan hirveää. Se tuntuu sisällä pahalta, vaikka en itse olisikaan kohteena. Jos vaikka haukutaan toisia tyhmäksi. Aina ei tosin tiedä onko se leikkkmielistä vai ei. Silti se on väärin. Jotta tämä kuulostaisi enemmän minulta: kaikki ovat fiksuja omalla tavallaan!

Toisten ihmisten kunnioittaminen on tärkeää. Mukava kohtelukin on yksi pieni, mutta tärkeä kunnioittamisen muoto. Koulussakin saatetaan häiritä ja meluta tunnilla ja viedä toisilta aikaa oppimiseen. Minä ainakin olen juuri sellainen kiltti oppilas, joka oikeasti haluaa kuunnella ja sisäistää ne asiat oppitunnilla. Se olisi muiden kunnioittamissa olla hiljaa silloin kun pitää.

Pitäisi muistaa, että ketään ei saisi kohdella huonosti tai epäreilusta, sillä se on väärin ja ilkeää. Siitä voi tulla tosi paha mieli. Tätä ei voi koskaan jankuttaa liikaa!

Vietä paras päivä, koska sinä ansaitset sen! Okei, tuo kuulosti ihan normaalilta mainokselta.


Rakkaudella: Siivekäs

maanantaina, huhtikuuta 3

Oivallan

Nyt haluan purkautua ja suoltaa ajatukseni ulos.

Elämä on kamalan lyhyt. Yhden ihmisen elämä ei ole mitään koko maailman mittakaavassa. Minun ei ole syytä haikailla tulevaisuutta ja toivoa seuraavaa hetkeä, niin etten nauti tästä hetkestä. Tämä hetki on minä. Ainoa, jossa voin hallita ja kontrolloida omia tekojani. Päättää sanoistani.

Minä en tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eikä minun pidäkään tietää. Se on niitä ikuisia arvoituksia. Pitää elää, kun voin, toivottavasti vielä monen monta vuotta. Minulla on elämä tässä, juuri näissä lauseissa ja sanoissa, kun painan näitä kirjaimia, jotka olisivat tyhjiä ilman sanojen merkityksellisyyttä.



Jos minua ja tekojani ei enää sadan vuoden jälkeen tiedetä tai muisteta, olen päässyt lopputulokseen, etten jaksa tai haluakäyttää stressiaikaani siihen. Ehkä tätä blogia voi yhä lukea tai sitten ei, mutta ei se mitään. Mitä minua tuntemattomien tulevaisuuden ihmisten ajatukset edes kiinnostavat? Ei pidä miettiä, kuinka paljon saan tehtyä konkreettisia asioita, vaan kuinka paljon elän sillä tavalla kuin haluan. 

En halua olla onneton. En usko, että kukaan haluaa.Toki saan olla surullinen, pettynyt, ärtynyt, pelokas tai jokin muu niistä yleisesti negatiivisiksi määriteltävistä mielialoista. Se ei ole väärin, kunhan se ei aja väkivaltaan. Minun ei pidä hävetä mitä tunnen, vaikka se olisikin epämukava tunne. Helpompi minun on hyväksyä se sisälläni, kuin julmasti valehdella itselleni, tai huijata itseäni, etten oikeasti tuntisi jotain tai peitellä sitä jopa itseltäni. Kaikilla on oikeus tunteisiinsa.

Elämä on arvokasta, pelottavan arvokasta ja olen kiitollinen, että olen nyt elossa. Välillä se olo siitä, että menneet hetket eivät ole enää ja ovat menneitä, poissa, se olo kuitenkin tulee. Silloin sisäisesti ja ulkoisestikin itkettää ja ahdistaa. Sitten sekin hetki on ohi ja ahdistaa, taas, mutta nykyään menee nopeasti ohi. Se on silti osa minua ja se on ihan okei.

Minusta tuntuu viisastuneelta. Kuin tajuaisin enemmän kuin ennen. Olen varmaan tuhat kertaa ajatellut jotain tämän kaltaista, mutta aina se jaksaa tuntua yhtä voimaannuttavalta. 



Kaikki pienet kauniit ja ajatuksenarvoiset asiat ovat tärkeitä. Niitä pitää muistaa katsoa. Kuinka taivaalla on tuhansia eri värejä, pilvillä eri muotoja, joista voi nähdä muita asioita, jos osaa katsoa.

Kaikki pienetkin hymyt ja heit kertovat, että minut on huomattu, että olen olemassa oikeasti, enkä vain leikisti. Että olen yhä mukana todellisuuden pelissä. Etten olekaan kuvitellut kaikkea ja kaikkia. Tai, että tämä kaikki ei olekaan suurta unta.

Tänään katsoin ruotsin luokan ikkunasta ulos ja maisema oli sadunomainen. Vain muutama hentoinen lumihiutale tipahteli maahan ja puut olivat lumen peittämiä. Ei satanut lunta, ehkä ne leijailivat tuulessa. Oli kuin se ei olisi ollut totta, vain kiiltokuvatarinaa. Olin lumoutunut.

Rakkaudella: Siivekäs