maanantaina, joulukuuta 5

✨ 4. luukku: Tarina: Joulun aikaan osa 2

Olen ystäväni Mirandan luona. Hänen kotinsa on täydellinen. Hän sommitelee päähäni isoa punaista rusettia. Valmistaudumme joulujuhlaan.
"Se näyttää tosi hyvältä", nauran Mirandalle. Olen taas onnellinen. Miranda kiinnittää rusetin hiuksiini kiinni. Poseeraamme yhdessä peilin edessä, kuin mallit. Suipistamme huuliamme ja laitamme kädet lanteillemme. Nauramme yhdessä tyhmille asennoillemme. Olen pitkästä aikaa oikeasti onnellinen. Äitikin on tulossa juhlaan. Ilo kuplii sisälläni.

Menin suoraan koulun jälkeen Mirandan luokse. Hänen perheensä asunto on iso ja valkoisin sävyin sisustettu. Missään ei näy likaisia sohvatyynyjä. Ole ehkä hieman kateellinen Mirandalle. En ikinä voisi tietystikään kertoa sitä hänelle.

Mirandan äiti lähti jo aiemmin juhlaan, hän halusi saada hyvän paikan. Hän varmaan komeilee ihan eturivissä. Saikohan minun äitini hyvän paikan? Varmaan hän tuli viimeisten joukossa ja joutui takariviin.

Sitten tajuan jotain tajannanräjäyttävää. Katson seinällä olevaa isoa valkoharmaata kelloa. Se on viittä vaille kuusi. Ei siinä muuten mitään, mutta joulujuhla alkaa kuudelta. Mainitsen asiasta paniikissa Mirandalle. Hän kiljahtaa ja ottaa minua ranteesta kiinni.
"Mitä sinä siinä vielä kuhnailet? Mennään jo!" Miranda huudahtaa ja lähtee juoksien ovea kohti. Mietin ainoastaan sitä, kuinka äiti pettyy minuun. Juuri minun tuuriani. 

Kyynelet polttelevat silmäkulmiani, kun juoksemme koulua kohti. Pieni toivo elää vielä sisälläni. Keuhkojani repii ja maistan suussa veren. En välitä siitä, että esitys saattaa jäädä välistä. Välitän vain siitä, ettei äiti näe laulu- ja tanssitaitojani. Haluan vain tehdä äidin ylpeäksi.
"Kovempaa!" Miranda aina välillä karjuu ja riuhtoo minua ranteesta eteenpäin. Hän on nopeampi juoksija, kuin minä, mutta olen kiitollinen ettei hän lähtenyt juoksemaan ilman minua, vaan riuhtoi minutkin mukaansa. Ja minähän  juoksen kovempaa, äidin luokse, häntä kohti.

Koulun pihassa lamaannun, isosta ikkunasta näkyy, kuinka meidän luokkamme lopettelee esitykseen. Sitten hajoan, purskahdan lohduttomaan itkuun. Vajoan asvaltille. Annan kaiken tulla ulos. Kaikki vanhat katkeruudet kimaltavat kyynelissäni.
"Menen nyt", kuulen Mirandan äänen, aivan kuin se kuuluisi jostain kaukaa. En vastaa mitään. Kuulen hänen jo tasaantuneen kiivaan hengityksensä ja askeleet, jotka askel askeleelta kaikkoavat pois. Hänen äitinsä varmaan kuittaa tämän huvittuneella naurahduksella ja he menevät yhdessä kotiin syömään jotain täydellistä ruokaa. Minuun ollaan pettyneitä kojo loppuelämäni ajan.

"Tiedän millaista on elää jouluna ilman äidin rakkautta", kuulen jonkun kuiskaavan. Katselen ympärilleni. Ulkona ei näy yhtää ihmistä. Saatoinhan minä kuvitellakin tuon. Olen ihan sekaisin. En kuitenkaan voi estää pientä hymyä kohoamasta kasvoilleni. Joku saattaa tietää miten pahalta minusta tuntuu. Pyyhin suolaiset kyyneleet punaisen mekkoni hihaan.
"Kiitos. Olet paras", kuiskaan.


Tässä siis joulutarina. Rakastan tarinoiden kirjoittamista ja haluan tännekin alkaa kirjoittaa enemmän tarinoita. Tämän tarina ensimmäinen osa löytyy eilisen luukusta. Kannattaa lukea se ennen tätä. Tämä on jatkoa sille.

Tarina on täysin fiktiivinen ja vain oman mielikuvitukseni tuotetta. Mielestäni tässä tarinassa on suurempikin jouluinen merkitys, kuin että se sijoittuu joulun aikaan. Jokaiselle se voi olla eri, joten lukekaa tarina ja tulkitkaa miten haluatte.

Rakkaudella: Siivekäs

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti