Heipä hei!
Minulla on aina ollut todella vilkas mielikuvitus. Ei vilkas sillä tavalla, että ajatukseni olisivat poukkoilleet sinne tänne. Vaan olen aina keksinyt ikään kuin toisia maailmoja ja tavallaan elänyt niissä, en kuitenkaan itsenäni, vaan kehitellyt sinne hahmoja. Osa on ollut ihan tavallisia nykyajan maailmoja ja osa tulevaisuuden.
En tiedä miksi teen näin, mutta se on tärkeä osa minua, enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Se on eräänlaista todellisuuden pakoa, mielikuvituksen värittämänä harmaa arki tuntuu paljon kiinnostavammalta. Toivon etten koskaan kadota mielikuvitustani.
Yksi maailma mikä on ollut elämässä päässäni jo melkein neljä vuotta. Se on melkein sama, kuin missä elän ja ihmiset ovat erilaisia ja pohjautuvat oikeisiin henkilöihin. Pidän yhtä vähän niinkuin "päähenkilöä" toisenlaisena versiona itsestäni. Nyt mietin tätä kyseistä maailmaa joka päivä ihan huomaamattani. Kaikkien vaatteet ainakin. Kaikki mitä siellä puhutaan on mielessäni koko ajan.
Tämä maailma tuli ajatuksiini kun olin neljännellä luokalla. Olin niinkin pieni. Tuntuu, että olen kasvanut näiden henkilöiden kanssa. Välillä tuntuu, kuin he olisivat oikeasti olemassa. Erotan kyllä todellisuuden mielikuvituksesta, tiedän kyllä mikä on totta ja mikä ei. Silti mielikuvani ovat todella todentuntuisia. Henkilöt kehittyvät kasvavat ja muuttuvat vanhemmiksi.
Minua on aina kiinnostanut tulevaisuuden maailma. Millaista siellä on elää. Olen miettinyt satoja erilaisia versioita tulevaisuudesta, en edes liioittele. Tulevaisuudesta kertovia kirjoja olen ahminut todella paljon. Yritän aina kuitenkin luoda jotain uutta. Jotkut ajatuksistani ovat erityisen outoja. Nykyään olen oppinut arvostamaan juuri niitä outoja ideoita, juuri niistä syntyy parhaat maailmat.
Joskus minulle tulee pakahduttava tunne, siitä että haluan elää siinä maailmassa minkä olen miettinyt. Haluan oikeasti tehdä asioita, mitä siellä tehdään. Haluan siirtyä muualle. Haluan puhua niille ihmisille, jotka olen keksinyt. Se kuulostaa näin sanottuna varmaan todella omituiselta. Tunteeko kukaan muu näin?
Mietin myös maailmoja kirjojen, elokuvien ja sarjojen muodossa. Silloin aika ei kulje eteenpäin vaan saatan miettiä kohtauksia väärässä järjestyksessä. Minulla on ollut jo kauan mielessäni yksi "kirja", jossa on kolme osaa. En oikein osaa kirjoittaa sitä paperille. Olen kyllä aloittanut. Tämä ei siis ole se sama mistä kerroin ensimmäisessä postauksessani. Se on aika tuore maailma ja sen kirjoittaminen paperille tuntuu paljon helpommalta.
Rakastan aivan liikaa miettiä elokuvieni, sarjojeni ja kirjojeni mielipiteitäni, mitä muut ihmiset olisivat kirjoittaneet keskustelupalstoille. Mistä muut olisivat pitäneet ja mitä vihanneet. Se on oikeasti liian hauskaa, en edes tiedä miksi. Mietin myös minkä nimisiä näyttelijöitä elokuvissani ja sarjoissani on ja heidän mielipiteitään ja haastattelujaan ja maskeerauksiaan.
Tavallaan tämä sotii joitakin mielipiteitäni vastaan, yritän pitää hahmot omina itsenään. Tärkeimmissä maailmoissani he ovatkin täysin aitoja. Tärkeimmät maailmat eivät ole ollenkaan sarja- tai elokuvamaisia.
Olen myös kova unelmoimaan itselleni tapahtuvista asioista. Kuinka pääsen johonkiin upeaan kouluun, saan hyvän numeron kokeesta, kirjani julkaistaan, blogistani tulee supersuosittu, ihastukseni kertoo pitävänsä minusta. Ja kaikkea muuta mahdollista.
Tämän takia olen varmaan halunnut olla kirjailija tai käsikirjoittaja varmaan jo ensimmäisestä luokasta asti. Siitä astin, kun opin lukemaan olen aina lumoutuneena lukenut kirjoja ja luoda itsekin jotain samaa. En muista, oliko juuri se, että halu oli muotoutunut selvän ajatuksen muotoon. Tosin jo vanhempani ovat lukeneet minulle ja pikkusiskolleni joka ilta iltasatuja lastenkirjoista kun emme vielä osanneet lukea itse ja kiinnostukseni on herännyt varmaan jo silloin. Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni siitä.
Jo pienenä mietin samanlaisia ajatuksia kuin nyt. Pariisin reissustammekin muistan hirveästi mielikuvitukseni tuotteita. Minun olisi kannattunut panna näitä ajatuksiani enemmän esimerkiksi koulun kirjoitelmiin. Ensimmäiset kunnon kirjoitelmani ovat ehkä viidenneltä luokaltani. Kuudennella opettaja halusi aina lukea aineitani ääneen. Tietysti hän luki myös muiden aineita, mutta kerran hän luki vain minun aineeni. Kävi kysymässä saako lukea sen. Ne olivat kuudennen luokan viimeisiä päiviä. Opettajan lukiessa tuijotin vain pulpettiani. Minua pelotti, mitä muut ajattelevat. Entä, jos joku nauraa? Olin oikeasti panostanut siihen. Hetki tuntui mahdottoman pitkältä. Onneksi kukaan ei nauranut.
Seitsemännellä luokalla saimme aineistamme numerot. Minua pelotti aivan liikaa. Opettaja vaikutti tiukalta arvostelijalta. Ensimmäisestä tarinamaisesta aineesta sain kuitenkin 10-. Se muistutti paljon yhtä tulevaisuuden maailmaani. Laitoin siihen kunnolla omia ideoitani ja se todellakin kannatti.
En ole koskaan kertonut kenelläkään tärkeimpiä maailmojani. Ne ovat liian lähellä minua, toistaiseksi vain piilossa pääni sisällä. Ehkä joskus kirjoitan kirjan kaikista ajatuksistani. En tässäkään kertonut hirveästi maailmojen sisältöjä, ehkä joskus uskaltaudun tekemään niin. Tuntuu, että ne ovat vain ja ainoastaan minun asiani.
Kenellekään en ole kertonut kunnolla näistä mietteistäni. Ehkä kerran pikkusiskoni kanssa puhuimme tästä. Muuten en ole. Mietin monta kertaa, kirjoitanko tätä postausta ollenkaan. Tämä tuntui jotenkin aralta aiheelta. Toisaalta se on osa minua. Tämän kirjoittaminen oli vaikeaa ja mietin kokoajan, kuuluuko tätä nyt sanoa. Tämä postaus voi kuulostaa vain ajatuksen virralta, ja sitähän se onkin. Toivottavasti tästä sai edes jotain selvää. Mutta, kiitos kun luit!
Rakkaudella: Siivekäs
lauantaina, marraskuuta 26
sunnuntaina, marraskuuta 20
Kauneus on katsojan silmässä. Vai onko?
Terve vain kaikille!
Olen viime päivinä pohtinut paljon kauneutta. Mitä kauneus edes on? Onko kauneutta oikeasti olemassa?
Olen pienestä asti oppinut ajattelemaan, että naiset ovat kauniita ja miehet komeita. Jos olen kuullut jonkun sanovan miestä tai poikaa söpöksikin, se kuulosti ehkä kuusivuotiaan itseni korvaan todella oudolta. Jotenkin ajattelin, että miehet olivat normaalisti vahvoja ja maskuliinisia ja naiset herkkiä ja kauniita. Mistäköhän minulle on tullut tälläinen ajatusmaailma? Eivät vanhempanikaan ole minulle sitä opettaneet. Ehkä olen saanut sen lastenohjelmista. Muistan, että monissa ohjelmissa, mitä ole katsonut, on ollut selvät sukupuoliroolit. En minä niitä silloin tietenkään tiedostanut.
Olen myös ajatellut, että naiset pukeutuvat kiinnostavammin, kuin miehet. Pidin miesten pukeutumistyyliäkin tylsänä. Muistan kun mietin jotain luokkamielikuvitusjuttua, mietin kunnolla kaikkien tyttöjen vaatteet kunnolla koruja ja kampauksia myöten. Poikien vaatteita en jaksanut miettiä kunnolla. Voin kertoa tästä jutusta tarkemmin jossain toisessa postauksessa.
Olen kyllä yleistänyt aika rankasti pienenä. En siis enää ajattele näin. Kiinnostuin miettimään tätä oikeasti tarkemmin 11-vuotiaana. Tänä aikana olen miettinyt vähän kaikkea tällä saralla.
Yleisesti ihmisillä on kauneusihanteet, ihmisiä, joissa ne toteutuvat pidetään kauniina. Minulle kauneus tarkoittaa, sitä että ihmisen ulkonäössä silmä lepää ja sitä on mukava katsoa. Jotain kaunista, ihmistä saatan katsoa turhankin kauan. Toisia piirteitä ulkonäössä pidän kauniimpina, kuin toisia. En sano, että kukaan olisi ruma. Mielestäni on todella loukkaavaa kutsua ihmistä rumaksi, jos hänen ulkonäkönsä ei miellytä.
Nykyään kauneutta tunnutaan arvostavan liikaakin. Ulkonäkö on kuitenkin vain kuori. Sisältö merkitsee enemmän.
Pidän paljon elokuvista ja sarjoista, joissa on erilaisia, eri tavalla kauniita ihmisiä, eri näköisiä ihmisiä. Kaikkien ei tarvitse noudattaa samaa kaavaa tai samoja ihanteita. Onneksi tälläisiä elokuvia ja sarjoja löytyy, ainakin jonkin verran.
Meikkaaminen on asia, jota kenenkään pitäisi tehdä näyttääkseen kauniimmalta muiden silmissä. Toki meikkaaminen on kivaa ja meikatessa voi toteuttaa taiteellista puoltaan ja visuaalisia lahjojaan. Meikkaus on eräänlaista taidetta. Itsekin tykkään meikata, mutta en halua, että meikkaamisesta tulee minulle riesa, joka on pakko tehdä. Pystyn aivan hyvin olemaan koulussakin ilman meikkiä, jos en ole aamulla kerennyt, halunnut tai jaksanut meikata. Meikkaa silloin kuin huvittaa, jos se jotain haittaa, haitatkoon. Meikkaaminen ei tee ihmisestä kauniimpaa, eivätkä meikkaamattomat ihmiset ole rumempia.
Onko kauneus katsojan silmässä? Toki eri ihmiset pitävät eri piirteitä kauniina, mutta entä kauneus yleisessä mittakaavassa? Kai sellaisia asioitaan pidetään kauniina, mihin ollaan totuttu ja on normaalia pitää kauniina. Myös muiden ihmisten mielipiteet vaikuttavat. Jos joku puhuu jostain sarjasta ja sanoo jonkun hahmon olevan kaunis tai komea, alan katsoa tätä hahmoa uusin silmin. Yritin nähdä sen, mitä toinen on hahmossa nähnyt. Nykyään yritän miettiä esimerkiksi elokuvan tai sarjan hahmoja heidän puheidensa ja tekojensa kautta, arvottaa heidät siten. Toki tämä toimii myös oikeiden ihmisten kanssa.
Onko kauneudella oikeasti väliä? Minusta tuntuu, että yhteiskunnassa, jossa elän, sillä on liikaakin väliä. Enemmän arvoa pitäisi antaa fiksuudelle, puheille, luonteelle ja ajatuksille. Tietysti kaunista ihmistä on kiva katsoa, ensivaikutelma voi tulla jo pelkästä ulkönäöstä. Saatan nähdä kadulla ihmisen ja miettiä, että onpas tuo hyvännäköinen. Itse pyrin muodostamaan mielipiteeni ihmisestä, vasta ku olen tajunnut, millainen hän on luonteeltaan. Vaikka se olisikin joskus vaikeaa.
Monesti ihmisen kauneutta lisää se, että hän on ylpeä itsestään, eikä häpeile sitä mitä on. Myös terveet ja itsestään huolehtivat ihmiset ovat kauniita. Tietysti, jotkut ihmiset eivät voi mitään sille, että ovat sairaita, eikä se tee heistä rumia. Lähinnä tarkoitan sitä että, että ihminen näyttää huolitellulta ja siltä että harrastaa liikuntaa. Ennakkokäsitys voi olla väärä ja ihmiselle kannattaa jutella ennen tuomitsemista, kuoren alta saattaa paljastua jotain, mitä ei ole tullut edes ajatelleeksi.
Itse olen tyytyväinen ulkonäkööni. Välillä on tietysti päiviä jolloin olo tuntuu rumalta ja inhottavalta. Yleisesti en halua tuhlata elämääni miettimällä ainoastaan ulkönäköäni. Toki ulkönäöstä huolehtiminen on tärkeää ja kivaa, mutta en halua käyttää koko elämääni vain ulkönäön parantamiseen. Haluan olla kaunis ja tuntea itseni kauniiksi.
Tässä vähän mietteitäni kauneudesta. Toivottavasti kaikki oleellinen tuli mukaan. En tosiaan ole kovinkaan pinnallinen ihminen. Toivon, ettei tästä tullut sellaista käsitystä, yritän parhaani.
Tarkoitukseni ei ollut kirjoituksella loukata ketään. Anteeksi, jos jollain tavalla loukkasin. Muistakaa, ettei kauneus ole tärkein asia maailmassa! Ihmisessä on paljon muutakin tärkeää!
Kiitos, kun jaksoit lukea! Olet varmasti todella, kaunis, niin sisältä kuin ulkoa.💞
Rakkaudella: Siivekäs
Olen viime päivinä pohtinut paljon kauneutta. Mitä kauneus edes on? Onko kauneutta oikeasti olemassa?
Olen pienestä asti oppinut ajattelemaan, että naiset ovat kauniita ja miehet komeita. Jos olen kuullut jonkun sanovan miestä tai poikaa söpöksikin, se kuulosti ehkä kuusivuotiaan itseni korvaan todella oudolta. Jotenkin ajattelin, että miehet olivat normaalisti vahvoja ja maskuliinisia ja naiset herkkiä ja kauniita. Mistäköhän minulle on tullut tälläinen ajatusmaailma? Eivät vanhempanikaan ole minulle sitä opettaneet. Ehkä olen saanut sen lastenohjelmista. Muistan, että monissa ohjelmissa, mitä ole katsonut, on ollut selvät sukupuoliroolit. En minä niitä silloin tietenkään tiedostanut.
Olen myös ajatellut, että naiset pukeutuvat kiinnostavammin, kuin miehet. Pidin miesten pukeutumistyyliäkin tylsänä. Muistan kun mietin jotain luokkamielikuvitusjuttua, mietin kunnolla kaikkien tyttöjen vaatteet kunnolla koruja ja kampauksia myöten. Poikien vaatteita en jaksanut miettiä kunnolla. Voin kertoa tästä jutusta tarkemmin jossain toisessa postauksessa.
Olen kyllä yleistänyt aika rankasti pienenä. En siis enää ajattele näin. Kiinnostuin miettimään tätä oikeasti tarkemmin 11-vuotiaana. Tänä aikana olen miettinyt vähän kaikkea tällä saralla.
Yleisesti ihmisillä on kauneusihanteet, ihmisiä, joissa ne toteutuvat pidetään kauniina. Minulle kauneus tarkoittaa, sitä että ihmisen ulkonäössä silmä lepää ja sitä on mukava katsoa. Jotain kaunista, ihmistä saatan katsoa turhankin kauan. Toisia piirteitä ulkonäössä pidän kauniimpina, kuin toisia. En sano, että kukaan olisi ruma. Mielestäni on todella loukkaavaa kutsua ihmistä rumaksi, jos hänen ulkonäkönsä ei miellytä.
Nykyään kauneutta tunnutaan arvostavan liikaakin. Ulkonäkö on kuitenkin vain kuori. Sisältö merkitsee enemmän.
Pidän paljon elokuvista ja sarjoista, joissa on erilaisia, eri tavalla kauniita ihmisiä, eri näköisiä ihmisiä. Kaikkien ei tarvitse noudattaa samaa kaavaa tai samoja ihanteita. Onneksi tälläisiä elokuvia ja sarjoja löytyy, ainakin jonkin verran.
Meikkaaminen on asia, jota kenenkään pitäisi tehdä näyttääkseen kauniimmalta muiden silmissä. Toki meikkaaminen on kivaa ja meikatessa voi toteuttaa taiteellista puoltaan ja visuaalisia lahjojaan. Meikkaus on eräänlaista taidetta. Itsekin tykkään meikata, mutta en halua, että meikkaamisesta tulee minulle riesa, joka on pakko tehdä. Pystyn aivan hyvin olemaan koulussakin ilman meikkiä, jos en ole aamulla kerennyt, halunnut tai jaksanut meikata. Meikkaa silloin kuin huvittaa, jos se jotain haittaa, haitatkoon. Meikkaaminen ei tee ihmisestä kauniimpaa, eivätkä meikkaamattomat ihmiset ole rumempia.
Onko kauneus katsojan silmässä? Toki eri ihmiset pitävät eri piirteitä kauniina, mutta entä kauneus yleisessä mittakaavassa? Kai sellaisia asioitaan pidetään kauniina, mihin ollaan totuttu ja on normaalia pitää kauniina. Myös muiden ihmisten mielipiteet vaikuttavat. Jos joku puhuu jostain sarjasta ja sanoo jonkun hahmon olevan kaunis tai komea, alan katsoa tätä hahmoa uusin silmin. Yritin nähdä sen, mitä toinen on hahmossa nähnyt. Nykyään yritän miettiä esimerkiksi elokuvan tai sarjan hahmoja heidän puheidensa ja tekojensa kautta, arvottaa heidät siten. Toki tämä toimii myös oikeiden ihmisten kanssa.
Onko kauneudella oikeasti väliä? Minusta tuntuu, että yhteiskunnassa, jossa elän, sillä on liikaakin väliä. Enemmän arvoa pitäisi antaa fiksuudelle, puheille, luonteelle ja ajatuksille. Tietysti kaunista ihmistä on kiva katsoa, ensivaikutelma voi tulla jo pelkästä ulkönäöstä. Saatan nähdä kadulla ihmisen ja miettiä, että onpas tuo hyvännäköinen. Itse pyrin muodostamaan mielipiteeni ihmisestä, vasta ku olen tajunnut, millainen hän on luonteeltaan. Vaikka se olisikin joskus vaikeaa.
Monesti ihmisen kauneutta lisää se, että hän on ylpeä itsestään, eikä häpeile sitä mitä on. Myös terveet ja itsestään huolehtivat ihmiset ovat kauniita. Tietysti, jotkut ihmiset eivät voi mitään sille, että ovat sairaita, eikä se tee heistä rumia. Lähinnä tarkoitan sitä että, että ihminen näyttää huolitellulta ja siltä että harrastaa liikuntaa. Ennakkokäsitys voi olla väärä ja ihmiselle kannattaa jutella ennen tuomitsemista, kuoren alta saattaa paljastua jotain, mitä ei ole tullut edes ajatelleeksi.
Itse olen tyytyväinen ulkonäkööni. Välillä on tietysti päiviä jolloin olo tuntuu rumalta ja inhottavalta. Yleisesti en halua tuhlata elämääni miettimällä ainoastaan ulkönäköäni. Toki ulkönäöstä huolehtiminen on tärkeää ja kivaa, mutta en halua käyttää koko elämääni vain ulkönäön parantamiseen. Haluan olla kaunis ja tuntea itseni kauniiksi.
Tässä vähän mietteitäni kauneudesta. Toivottavasti kaikki oleellinen tuli mukaan. En tosiaan ole kovinkaan pinnallinen ihminen. Toivon, ettei tästä tullut sellaista käsitystä, yritän parhaani.
Tarkoitukseni ei ollut kirjoituksella loukata ketään. Anteeksi, jos jollain tavalla loukkasin. Muistakaa, ettei kauneus ole tärkein asia maailmassa! Ihmisessä on paljon muutakin tärkeää!
Kiitos, kun jaksoit lukea! Olet varmasti todella, kaunis, niin sisältä kuin ulkoa.💞
Rakkaudella: Siivekäs
torstaina, marraskuuta 17
Ujous
Moi!
Olen tämän tainut pariin ootteeseen jo mainita, mutta olen siis todella ujo. Olen ollut jo pienestä asti. Pienempänä olin vielä ujompi, kuin nyt. Ujous on karissut hieman iän myötä. Olen tänäkin vuonna tehnyt asioita, joita en olisi ensimmäisellä luokalla kuvitellutkaan uskaltavani tehdä. Ne ovat kasvattaneet rohkeuttani valtavasti.
Olen nykyään aivan sujut ujouteni kanssa. Pienempänä se harmitti ja halusin olla paljon rohkeampi. Yritin jopa olla rohkeampi. Se ei kuitenkaan onnistunut aivan niin kuin halusin. Olen nyt hyväksynyt sen, etten suuressa joukossa ole se äänekkäin. Minusta tuntuu, että muutkin ovat hyväksyneet sen. Toki arvostan todella paljon ihmisiä, jotka yrittävät saada minua aktiivisemmin mukaan keskusteluun huomioimalla minut esimerkiksi kysymyllä minulle kohdistettuja kysymyksiä tai puhumalla minulle. He ovat todella mukavia ihmisiä, jotka varmasti huomaavat, että minun on vaikea soluttautua keskusteluun mukaan. Kunnioitan heitä suunnattomasti, ja he tietävät varmaan itsekin, että ovat saaneet minut hyvälle tuulelle.
Kaikkien ihmisten seurassa en kuitenkaan ole ujo. Perheeni kesken olen paljon äänessä ja näytän tunteitani. Ehkä siksi, koska olen tuntenut heidät koko elämäni ajan. Kukaan luokaltani ei varmasti tunnistaisi minua, samaksi ihmiseksi, kuin mikä olen koulussa. Olen rohkeampi myös sellaisten ystävien kanssa, jotka olen tuntenut pienestä asti. En todellakaan, tiedä, miksi näin on.
Tykkään myös todella paljon olla yksin. Yksinollessa minulla ei koskaan ole tylsää. Saatan vain maata sängylläni ja pohtia kaikkea maan ja taivaan välilä. Usein myös suunnittelen erilaisia maailmoja ja tarinoita. Toki myös teen kaikkea muutakin. Jo koulupäivässä on minulle tarpeeksi sosiaalisuutta. Tarvitsen yksinoloaikaa. Haluan hetken elää omassa maailmassani ja sulkea muun ulkopuolelle. Huoneeni on oma maailmani. Toki tarvitsen myös aikaa ihmisten parissa. Elämä täysin yksin olisi pidemmän päälle todella rasittavaa. Eläisin vain omassa päässäni ja ilman muiden ihmisten kanssakäymistä, ahdistuisin todella pahasti ja miettisin kaikkea aivan liikaa. Tarvitsen miettimisen lisäksi muutakin tekemistä.
Ujouden kanssa voi mielestäni aivan hyvin elää, jos se on omasta mielestä ihan sopiva asia. Ujouden ei pitäisi kuitenkaan haitata elämää. Jos ei uskalla vastata, kun itseltä kysytään jotain, se on ehkä hieman haitallista. Tai jos ei pysty pitämään esitelmiä ujouden takia tai jos ei selviä elämisestä tai ujous ahdistaa, voi rohkeutta voi harjoitella. Kannattaa kokeilla viittaamista koulussa, jos ei ole aiemmin viitannut. Saa huomata, ettei siinä ole mitään pelättää. Voi myös moikata koulun käytävällä tuttuja, jos uskaltaa. Yleensä he moikkaavat takaisin. Eikä se haittaa, jos he eivät moikkaakaan. Se tunne on aivan mahtava, tunne, joka tulee kun on tehnyt jotain omasta mielestään rohkeaa, onnistumisen tunne.
Esitelmien pitoa voi harjoitella lukemalla esitelmiä perheelle tai kavereilla. Esitelmää voi lukea myös yksin, jos pelkää sotkeentuvansa sanoissaan.
Ujous on luultavasti sisäänrakennettu piirre minussa. Pystyn selviytymään elämässä ujouden kanssa, joten en tahdo kuluttaa kallisarvoista aikaani sen murehtimiseen. Ei minusta koskaan tule ihmistä, joka töksäyttää mielipiteitänsä suoraan ääneen, välittämättä siitä keitä ympärillä on.
Varmaan aika monet ihmiset esimerkiksi koulussamme kuvailisivat minua hiljaiseksi ja sisäänpäinvetäytyväksi. Sellaisen kuvan luultavasti annankin muille ihmisille. Outoa kyllä olen myös kilpailuhenkinen ja riidanhaluinen ihminen. Nämä piirteet tulevat esiin varsinkin perheeni keskuudessa. Myös silloin, jos kuulen jonkun toisen kertovan koenumeronsa ja minun on parempi, saan siitä älyttömän paljon mielihyvää, aivan, kuin olisin voittanut hänet. En kuitenkaan kerro muille koenumeroani, paitsi jos joku kysyy. Niin kuin, jotkut kertovat koko luokalle, tai kuulen muiden keskusteluja. (Hieman salakuuntelijan piirteitä, heh.) Jos kuulen jollakin olevan parempi numero, tulen todella ärsyyntyneeksi. En tietenkään kenellekään muulle, vaan itselleni. Jos kuulen jonkun sanovan jotain ärsyttävää, minun tekisi mieli haastaa hänen kanssaan riitaa, en useinkaan uskalla. Ihan hyvä niin, olen riidellessäni todella ilkeä. Perheeni saa kokea vihani kaikki muita kohtaan. Heidän kanssaan riitelen tai vähintään väittelen joka päivä. Kuulosti aika huonolta. Minulla kyllä on hyvät välit perheeni kanssa, vaikka tuo ei siltä kuulostanutkaan.
Kiitos lukemisesta!
Rakkaudella: Siivekäs
Runo
aiheesta
Olen tämän tainut pariin ootteeseen jo mainita, mutta olen siis todella ujo. Olen ollut jo pienestä asti. Pienempänä olin vielä ujompi, kuin nyt. Ujous on karissut hieman iän myötä. Olen tänäkin vuonna tehnyt asioita, joita en olisi ensimmäisellä luokalla kuvitellutkaan uskaltavani tehdä. Ne ovat kasvattaneet rohkeuttani valtavasti.
Olen nykyään aivan sujut ujouteni kanssa. Pienempänä se harmitti ja halusin olla paljon rohkeampi. Yritin jopa olla rohkeampi. Se ei kuitenkaan onnistunut aivan niin kuin halusin. Olen nyt hyväksynyt sen, etten suuressa joukossa ole se äänekkäin. Minusta tuntuu, että muutkin ovat hyväksyneet sen. Toki arvostan todella paljon ihmisiä, jotka yrittävät saada minua aktiivisemmin mukaan keskusteluun huomioimalla minut esimerkiksi kysymyllä minulle kohdistettuja kysymyksiä tai puhumalla minulle. He ovat todella mukavia ihmisiä, jotka varmasti huomaavat, että minun on vaikea soluttautua keskusteluun mukaan. Kunnioitan heitä suunnattomasti, ja he tietävät varmaan itsekin, että ovat saaneet minut hyvälle tuulelle.
Kaikkien ihmisten seurassa en kuitenkaan ole ujo. Perheeni kesken olen paljon äänessä ja näytän tunteitani. Ehkä siksi, koska olen tuntenut heidät koko elämäni ajan. Kukaan luokaltani ei varmasti tunnistaisi minua, samaksi ihmiseksi, kuin mikä olen koulussa. Olen rohkeampi myös sellaisten ystävien kanssa, jotka olen tuntenut pienestä asti. En todellakaan, tiedä, miksi näin on.
Tykkään myös todella paljon olla yksin. Yksinollessa minulla ei koskaan ole tylsää. Saatan vain maata sängylläni ja pohtia kaikkea maan ja taivaan välilä. Usein myös suunnittelen erilaisia maailmoja ja tarinoita. Toki myös teen kaikkea muutakin. Jo koulupäivässä on minulle tarpeeksi sosiaalisuutta. Tarvitsen yksinoloaikaa. Haluan hetken elää omassa maailmassani ja sulkea muun ulkopuolelle. Huoneeni on oma maailmani. Toki tarvitsen myös aikaa ihmisten parissa. Elämä täysin yksin olisi pidemmän päälle todella rasittavaa. Eläisin vain omassa päässäni ja ilman muiden ihmisten kanssakäymistä, ahdistuisin todella pahasti ja miettisin kaikkea aivan liikaa. Tarvitsen miettimisen lisäksi muutakin tekemistä.
Ujouden kanssa voi mielestäni aivan hyvin elää, jos se on omasta mielestä ihan sopiva asia. Ujouden ei pitäisi kuitenkaan haitata elämää. Jos ei uskalla vastata, kun itseltä kysytään jotain, se on ehkä hieman haitallista. Tai jos ei pysty pitämään esitelmiä ujouden takia tai jos ei selviä elämisestä tai ujous ahdistaa, voi rohkeutta voi harjoitella. Kannattaa kokeilla viittaamista koulussa, jos ei ole aiemmin viitannut. Saa huomata, ettei siinä ole mitään pelättää. Voi myös moikata koulun käytävällä tuttuja, jos uskaltaa. Yleensä he moikkaavat takaisin. Eikä se haittaa, jos he eivät moikkaakaan. Se tunne on aivan mahtava, tunne, joka tulee kun on tehnyt jotain omasta mielestään rohkeaa, onnistumisen tunne.
Esitelmien pitoa voi harjoitella lukemalla esitelmiä perheelle tai kavereilla. Esitelmää voi lukea myös yksin, jos pelkää sotkeentuvansa sanoissaan.
Ujous on luultavasti sisäänrakennettu piirre minussa. Pystyn selviytymään elämässä ujouden kanssa, joten en tahdo kuluttaa kallisarvoista aikaani sen murehtimiseen. Ei minusta koskaan tule ihmistä, joka töksäyttää mielipiteitänsä suoraan ääneen, välittämättä siitä keitä ympärillä on.
Varmaan aika monet ihmiset esimerkiksi koulussamme kuvailisivat minua hiljaiseksi ja sisäänpäinvetäytyväksi. Sellaisen kuvan luultavasti annankin muille ihmisille. Outoa kyllä olen myös kilpailuhenkinen ja riidanhaluinen ihminen. Nämä piirteet tulevat esiin varsinkin perheeni keskuudessa. Myös silloin, jos kuulen jonkun toisen kertovan koenumeronsa ja minun on parempi, saan siitä älyttömän paljon mielihyvää, aivan, kuin olisin voittanut hänet. En kuitenkaan kerro muille koenumeroani, paitsi jos joku kysyy. Niin kuin, jotkut kertovat koko luokalle, tai kuulen muiden keskusteluja. (Hieman salakuuntelijan piirteitä, heh.) Jos kuulen jollakin olevan parempi numero, tulen todella ärsyyntyneeksi. En tietenkään kenellekään muulle, vaan itselleni. Jos kuulen jonkun sanovan jotain ärsyttävää, minun tekisi mieli haastaa hänen kanssaan riitaa, en useinkaan uskalla. Ihan hyvä niin, olen riidellessäni todella ilkeä. Perheeni saa kokea vihani kaikki muita kohtaan. Heidän kanssaan riitelen tai vähintään väittelen joka päivä. Kuulosti aika huonolta. Minulla kyllä on hyvät välit perheeni kanssa, vaikka tuo ei siltä kuulostanutkaan.
Kiitos lukemisesta!
Rakkaudella: Siivekäs
Runo
aiheesta
keskiviikkona, marraskuuta 16
Ihastuminen
Se tunne, kun tuntee vetoa toiseen ihmiseen. Toinen ihminen täyttää kaikki mielen sopukat. Toisen kuva kummittelee mielessä. Toisen haluaa epätoivoisesti nähdä ja jutella hänelle. Tätä ihastuminen on minulle. Mitä se tarkoittaa sinulle?
Haluan kirjoittaa ihastumisesta, koska se on ajankohtainen asia minulle. Olisin muuten kirjoittanut seurustelemisesta, mutta en ole koskaan seurustellut. En tiedä, olisinko muutenkaan valmis seurustelemaan, tai tarpeeksi rohkea kertomaan tunteistani. Ihastunut olen monet kerrat, joten kokemusta on.
Taidanpa aloittaa alusta, eli ensimmäisestä ihastuksestani. Monet kertovat, että ovat ihastuneet ensimmäisen kerran tarhaikäisinä. Minä kuitenkin ihastuin ensimmäisen kerran vasta kolmannella luokalla. En silloin määritellyt sitä päässäni ihastumiseksi, mutta kyllä se nykyisen tiedon ja silloisten tuntemusten perusteella se oli ihastuminen. Ei sitä pitkään jatkunut; pari viikon päästä tunteeni hiipuivat. Kuulostaa jotenki surulliselta, ei ollut tarkoitus. Aina, kun mietin ensimmäistä ihastumistani huvittunut hymy hiipii huulille, kannan sitä mukana koko loppuelämäni.
Seuraavana minulla oli vuorossa ihastus julkisuuden henkilöön. Se oli jossain "vanhassa" elokuvassa. Ehkä vuonna 2003 tehdyssä. Ihastukseni kohde oli silloin ikäiseni. Harmi vain olin vuonna 2003 yksivuotias. Elokuvan katsoin siis neljäsluokkalaisena. Muistan vielä harmitelleeni, kuinka en voisi seurustella kyseisen ihastuksen kanssa, koska hän oli jo yli kaksikymmentävuotias silloin. Aivan kuin voisin ikinä seurustella ulkomaalaisen julkisuuden henkilön kanssa. Mitä ihmettä olen oikein ajatellut? Pettymystäni lievitti se, ettei henkilö ollut edes niin hyvännäköinen vanhempana, silloisella mittapuullani.
Katsoin sen elokuvan pätkiä monta kertaa perheemme läppärillä Youtubesta. Vanhempani alkoivat ja kyllästyä siihen samaan alkuääneen. Pitäisi taas joku päivä katsoa niitä videoita. Paras kohta tässä kuitenkin on, että elokuvissa puhuttiin saksaa. En tietenkään edes ymmärtänyt kieltä, mutta katsoin niitä silti. Niissä ei pätkissä, ei tietenkään ollut edes tekstityksiä. Yritin tosin käyttää jotain YouTuben tekstityksiä, mutta ne olivat kyllä aika huonoja.
Vielä selvennyksenä: se oli siis viisiosainen elokuvasarja, tämä ihastukseni esiintyi vain kahdessa osassa. Katsoin kyllä niitä muitakin osia, vaikkei elokuva mikään maailman upein ollutkaan. Ihan "oikea" elokuva tämä siis oli, joku oli vain ladannut sen nettiin.
Tämän jälkeen olen monesti ihastunut, mutta ne eivät ole olleet kovin merkityksellisiä ihastumisia. Tarkoitan tällä nyt ohimeneviä ulkonäköön pohjautuvia ihastumisia.
Seitsemännen luokan alussa ihastuin kahteen poikaan. Uusi koulu, ja paljon uusia ihmisiä, joten niin vain kävi. Varsinkin toinen heistä vaikutti todella fiksulta ja mukavalta ja olin aivan lääpälläni häneen. Kun hän puhui minulle jonkun koulujutun takia, olin aivan onnessani koko loppupäivän. Tähän poikaan olin melkein puoli vuotta ihastunut. En tosin enää ole. Jostain kumman syystä hän ei vaikuta enää niin fiksulta ja on paljon ärsyttyvämpi. Mistäköhän tämä johtuu?
Tälläkin hetkellä olen ihastunut erääseen poikaan. Hän ei ole kukaan edellä mainituista. Aina kun näenkin hänet, olen aivan onnessani. Voin sanoa, että se tuntuu ihanan mystiseltä. Vatsassani lentelee perhosia, jo ajatellessani tätä poikaa. Olen ollut ihastunut häneen jo aika kauan aikaa, en taida kehdata kertoa kuinka kauan. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee. Joskus toivon, että olisin hitusen uskaliaampi. En kuitenkaan voi puhua tästä niin huolettomasti, kuin aiemmista jutuista, koska tunnen näin nyt.
En ole vielä koskaan kertonut ihastuksen kohteelle tunteistani. Eikä kukaan ole kertonut minulle, surullista. No, ei se minua haittaa. En tiedä ovatko ihastukseni kohteet olleet edes ikinä ihastuneita minuun. Tai joku muu. Eikä minun tarvitse entisten ihastusten tunteita tietääkään.
Jotenkin tuntuu, että nykyinen ihastukseni pitää minusta. Saatan toki kuvitella. Tiedän, tiedän; sen saisi selville kysymyllä. En kuitenkaan uskalla. Olen kuitenkin vasta neljätoista, en tarvitse mitään parisuhdetta vielä. Enkä muutenkaan halua seurustella ulkoisen paineen takia, tai siksi, että muutkin tekevät niin. Haluan seurustella, koska välitän ja rakastan jotakin ihmistä.
Ihastun yleensä ihmisen persoonaan ja ulkonäköön. En halua olla tekopyhä, ja sanoa, ettei hyvä ulkönäkö vaikuta. Se vaikuttaa. Pelkkä hyvä ulkonäkö ei riitä. Jos ihminen on omasta mielestäni hyvännäköinen, mutta ilkeä ja vihainen, hän ei herätä kiinnostusta. Yleensä ihastun ihmisiin, jotka ovat aitoja, mukavia ja jollain tapaa eloisia ja ovat vahvasti omia itsejään. En tiedä sopiiko tuo mukava kaikkiin ihastuksiini. Siitä syntyy helposti erilainen käsitys, kuin mitä tarkoitin. Mukavuus kuitenkin on piirre, jota arvostan, joten nyt se on siellä listan täytteenä.
Aika erilaisiin, kuin mitä itse olen. Olen ujo ja pohdiskelen asioita enemmän pääni sisällä. Yleensä ihastukseni tuovat itseään vahvasti esille. Siitä yleensä huomaankin heidät En nyt tarkoita mitään tunnilla riehujia. En sitten tiedä, huomaavatko muut minua. En ole mikään eloisin persoona. En kyllä haluaisikaan olla sellainen. Tuon itseäni esiin kirjoittamalla.
Ihastuminen on kyllä minusta hyvä asia. Se johtaa usein myös rakkauteen. Rakkauden seurauksena monet maailman lapsista ovat syntyneet.
Ihastuminen tuntuu ihanalta ja myös oudolta. Ihastumisesta on niin vaikea puhua, se on jotain mitä ei voi järjellä selittää, biologinen ilmiö, vetovoima. Ihastuminen vain tapahtuu. En löydä sille parempaa sanaa, yhtäkkiä vain huomaa tuntevansa vetoa toiseen ihmiseen. Eikä voi edes päättää kehen ihastuu, vaikka kuinka yrittäisi. Tietysti omat tuntemuksensa voi yrittää hiljentää. Itse en ole siihen pystynyt. Ehkä joku on, jos löytyy riittävästi tahdonvoimaa ja halua hiljentää ne. Itselläni ei ole pahemmin ollut edes halua tehdä niin.
Mistä tietää olevansa ihastunut? Tuossa elokuvaihastuksessa, taisin jo tulkita tunteen ihastumiseksi. Jotenkin se on vain ollut niin luonteva asia. Olen kuullut ihastumisesta ja ajatellut itse tuntevani niin. Kolmosluokalla en ajatellut sen olevan ihastus, tunsin vain vetovoimaa, ajattelin sen olevan normaalia. Omissa ihastumisissani olen aina tuntevat vetovoimaa toiseen ihmiseen, katsellut tätä tarpeettoman pitkään. Aina en ole ensimmäisellä vilkaisulla ihastunut. Yleensä se on tapahtunut opittuani ihmisen persoonan. Joskus olen melkein heti tavattuani ihastunut johonkin, ja ihastus on lopsahtanut huomattuani millainen henkilö oikeasti on. Se on ollut illuusioon ihastumista. Persoonalla todellakin on väliä!
Huh, tulipas pitkä ja aika henkikökohtainen kirjoitus. Tarjoitukseni ei todellakaan ollut loukata ketään, ainoastaan kertoa kokemuksiani.
Kuka jaksoi lukea loppuun asti? Kiitos, jos luit!
Ihastuttavaa iltaa!
Rakkaudella: Siivekäs
Haluan kirjoittaa ihastumisesta, koska se on ajankohtainen asia minulle. Olisin muuten kirjoittanut seurustelemisesta, mutta en ole koskaan seurustellut. En tiedä, olisinko muutenkaan valmis seurustelemaan, tai tarpeeksi rohkea kertomaan tunteistani. Ihastunut olen monet kerrat, joten kokemusta on.
Taidanpa aloittaa alusta, eli ensimmäisestä ihastuksestani. Monet kertovat, että ovat ihastuneet ensimmäisen kerran tarhaikäisinä. Minä kuitenkin ihastuin ensimmäisen kerran vasta kolmannella luokalla. En silloin määritellyt sitä päässäni ihastumiseksi, mutta kyllä se nykyisen tiedon ja silloisten tuntemusten perusteella se oli ihastuminen. Ei sitä pitkään jatkunut; pari viikon päästä tunteeni hiipuivat. Kuulostaa jotenki surulliselta, ei ollut tarkoitus. Aina, kun mietin ensimmäistä ihastumistani huvittunut hymy hiipii huulille, kannan sitä mukana koko loppuelämäni.
Seuraavana minulla oli vuorossa ihastus julkisuuden henkilöön. Se oli jossain "vanhassa" elokuvassa. Ehkä vuonna 2003 tehdyssä. Ihastukseni kohde oli silloin ikäiseni. Harmi vain olin vuonna 2003 yksivuotias. Elokuvan katsoin siis neljäsluokkalaisena. Muistan vielä harmitelleeni, kuinka en voisi seurustella kyseisen ihastuksen kanssa, koska hän oli jo yli kaksikymmentävuotias silloin. Aivan kuin voisin ikinä seurustella ulkomaalaisen julkisuuden henkilön kanssa. Mitä ihmettä olen oikein ajatellut? Pettymystäni lievitti se, ettei henkilö ollut edes niin hyvännäköinen vanhempana, silloisella mittapuullani.
Katsoin sen elokuvan pätkiä monta kertaa perheemme läppärillä Youtubesta. Vanhempani alkoivat ja kyllästyä siihen samaan alkuääneen. Pitäisi taas joku päivä katsoa niitä videoita. Paras kohta tässä kuitenkin on, että elokuvissa puhuttiin saksaa. En tietenkään edes ymmärtänyt kieltä, mutta katsoin niitä silti. Niissä ei pätkissä, ei tietenkään ollut edes tekstityksiä. Yritin tosin käyttää jotain YouTuben tekstityksiä, mutta ne olivat kyllä aika huonoja.
Vielä selvennyksenä: se oli siis viisiosainen elokuvasarja, tämä ihastukseni esiintyi vain kahdessa osassa. Katsoin kyllä niitä muitakin osia, vaikkei elokuva mikään maailman upein ollutkaan. Ihan "oikea" elokuva tämä siis oli, joku oli vain ladannut sen nettiin.
Tämän jälkeen olen monesti ihastunut, mutta ne eivät ole olleet kovin merkityksellisiä ihastumisia. Tarkoitan tällä nyt ohimeneviä ulkonäköön pohjautuvia ihastumisia.
Seitsemännen luokan alussa ihastuin kahteen poikaan. Uusi koulu, ja paljon uusia ihmisiä, joten niin vain kävi. Varsinkin toinen heistä vaikutti todella fiksulta ja mukavalta ja olin aivan lääpälläni häneen. Kun hän puhui minulle jonkun koulujutun takia, olin aivan onnessani koko loppupäivän. Tähän poikaan olin melkein puoli vuotta ihastunut. En tosin enää ole. Jostain kumman syystä hän ei vaikuta enää niin fiksulta ja on paljon ärsyttyvämpi. Mistäköhän tämä johtuu?
Tälläkin hetkellä olen ihastunut erääseen poikaan. Hän ei ole kukaan edellä mainituista. Aina kun näenkin hänet, olen aivan onnessani. Voin sanoa, että se tuntuu ihanan mystiseltä. Vatsassani lentelee perhosia, jo ajatellessani tätä poikaa. Olen ollut ihastunut häneen jo aika kauan aikaa, en taida kehdata kertoa kuinka kauan. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee. Joskus toivon, että olisin hitusen uskaliaampi. En kuitenkaan voi puhua tästä niin huolettomasti, kuin aiemmista jutuista, koska tunnen näin nyt.
En ole vielä koskaan kertonut ihastuksen kohteelle tunteistani. Eikä kukaan ole kertonut minulle, surullista. No, ei se minua haittaa. En tiedä ovatko ihastukseni kohteet olleet edes ikinä ihastuneita minuun. Tai joku muu. Eikä minun tarvitse entisten ihastusten tunteita tietääkään.
Jotenkin tuntuu, että nykyinen ihastukseni pitää minusta. Saatan toki kuvitella. Tiedän, tiedän; sen saisi selville kysymyllä. En kuitenkaan uskalla. Olen kuitenkin vasta neljätoista, en tarvitse mitään parisuhdetta vielä. Enkä muutenkaan halua seurustella ulkoisen paineen takia, tai siksi, että muutkin tekevät niin. Haluan seurustella, koska välitän ja rakastan jotakin ihmistä.
Ihastun yleensä ihmisen persoonaan ja ulkonäköön. En halua olla tekopyhä, ja sanoa, ettei hyvä ulkönäkö vaikuta. Se vaikuttaa. Pelkkä hyvä ulkonäkö ei riitä. Jos ihminen on omasta mielestäni hyvännäköinen, mutta ilkeä ja vihainen, hän ei herätä kiinnostusta. Yleensä ihastun ihmisiin, jotka ovat aitoja, mukavia ja jollain tapaa eloisia ja ovat vahvasti omia itsejään. En tiedä sopiiko tuo mukava kaikkiin ihastuksiini. Siitä syntyy helposti erilainen käsitys, kuin mitä tarkoitin. Mukavuus kuitenkin on piirre, jota arvostan, joten nyt se on siellä listan täytteenä.
Aika erilaisiin, kuin mitä itse olen. Olen ujo ja pohdiskelen asioita enemmän pääni sisällä. Yleensä ihastukseni tuovat itseään vahvasti esille. Siitä yleensä huomaankin heidät En nyt tarkoita mitään tunnilla riehujia. En sitten tiedä, huomaavatko muut minua. En ole mikään eloisin persoona. En kyllä haluaisikaan olla sellainen. Tuon itseäni esiin kirjoittamalla.
Ihastuminen on kyllä minusta hyvä asia. Se johtaa usein myös rakkauteen. Rakkauden seurauksena monet maailman lapsista ovat syntyneet.
Ihastuminen tuntuu ihanalta ja myös oudolta. Ihastumisesta on niin vaikea puhua, se on jotain mitä ei voi järjellä selittää, biologinen ilmiö, vetovoima. Ihastuminen vain tapahtuu. En löydä sille parempaa sanaa, yhtäkkiä vain huomaa tuntevansa vetoa toiseen ihmiseen. Eikä voi edes päättää kehen ihastuu, vaikka kuinka yrittäisi. Tietysti omat tuntemuksensa voi yrittää hiljentää. Itse en ole siihen pystynyt. Ehkä joku on, jos löytyy riittävästi tahdonvoimaa ja halua hiljentää ne. Itselläni ei ole pahemmin ollut edes halua tehdä niin.
Mistä tietää olevansa ihastunut? Tuossa elokuvaihastuksessa, taisin jo tulkita tunteen ihastumiseksi. Jotenkin se on vain ollut niin luonteva asia. Olen kuullut ihastumisesta ja ajatellut itse tuntevani niin. Kolmosluokalla en ajatellut sen olevan ihastus, tunsin vain vetovoimaa, ajattelin sen olevan normaalia. Omissa ihastumisissani olen aina tuntevat vetovoimaa toiseen ihmiseen, katsellut tätä tarpeettoman pitkään. Aina en ole ensimmäisellä vilkaisulla ihastunut. Yleensä se on tapahtunut opittuani ihmisen persoonan. Joskus olen melkein heti tavattuani ihastunut johonkin, ja ihastus on lopsahtanut huomattuani millainen henkilö oikeasti on. Se on ollut illuusioon ihastumista. Persoonalla todellakin on väliä!
Huh, tulipas pitkä ja aika henkikökohtainen kirjoitus. Tarjoitukseni ei todellakaan ollut loukata ketään, ainoastaan kertoa kokemuksiani.
Kuka jaksoi lukea loppuun asti? Kiitos, jos luit!
Ihastuttavaa iltaa!
Rakkaudella: Siivekäs
maanantaina, marraskuuta 14
Mielipidetekstin kirjoittamisen vaikeus
Hei vaan!
Nyt aion kirjoittaa omia kokemuksiani mielipidetekstin kirjoittamisesta. Minun on jostain syystä todella vaikea kirjoittaa mielipidetekstejä tai esimerkiksi kirja-arvosteluja. Se ei johdu siitä, ettei minulla olisi mielipiteitä, sillä niitä minulla on yhdestä sun toisesta asiasta. Syynä on se, etten osaa seisoa mielipiteideni takana.
Tämä vaatii esimerkin. Kirjoitan kirja-arvostelua, laitan siihen lauseen: "Kirja kaipaisi enemmän kuvailua." Sitten alan miettiä. Osaisinko itse kirjoittaa kuvailemamman kirjan? Sitten alan luultavasti listata kirjan hyviä piirteitä ja kehun sitä ylitsevuotavasti.
Mitä ihmettä? Aivan kuin minulla ei olisi oikeutta kritisoida muita, jos olen itse huonompi. Tälläinen ajatusmaailmani tuppaa olemaan. Ehkä ylianalysoin vain kaikkea, se on ollut paheeni pienestä asti. Toisaalta ajattelen muiden pitävän minua ylimielisenä. Tälle on on kyllä selitys. Tällä tarkoitan, esimerkiksi YouTube-videossa olevia vihakommentteja henkilöiltä, jotka eivät itse vloggaa. Ajattelen, että ihmisillä, jotka eivät vloggaa ei ole oikeutta edes antaa kritiikkiä vloggaajille. Tietenkin heillä on oikeus, eikä se tee kenestäkään ylimielistä. Kritiikki on aina hyvästä ja parhaassa tapauksessa todella hyödyllistä. Vihaavia, haukkuvia tai loukkaavia kommentteja en hyväksy. Sellaiset ihmiset, jotka niitä lähettävät ovat mielestäni todella törkeitä ja ilkeitä.
Nyt olen tosin opetellut kirjoittamaan ja ilmaisemaan mielipiteitäni rohkeammin. Ehkä olen liiankin kiltti, täytyy olla myös laskelmoiva ja juonikas.
Tuleviin blogikirjoituksiin aion soluttaa mukaan omia mielipiteitäni, luonnollisesti, koska kerron asioita omasta näkökulmastani. Jos onnistun, voin ehkä kirjoittaa kirja-arvostelun. Kunhan ette pidä minua ylimielisenä. Kommentoikaa ja kritisoikaa, en pidä teitä ylimielisinä.
Tämä kirjoitus kertoo siis enimmäkseen mielipiteistä toisten luomia asioita kohtaan. Ne ovat asia, joka minua erityisesti mietityttää, joten kirjoittaminen eksyi väkisinkin siihen. Tietyistä asioista, minulla on horjumatomia mielipiteitä, esimerkiksi tasa-arvosta. Siitä aion kuitenkin kirjoittaa myöhemmin, koska se on jo eri asia.
Saiko kirjoitus sinut mietteliääksi? Jos sai, onnistuin tavoitteessani. Virkeää maanantaita kaikille!
Rakkaudella: Siivekäs
Nyt aion kirjoittaa omia kokemuksiani mielipidetekstin kirjoittamisesta. Minun on jostain syystä todella vaikea kirjoittaa mielipidetekstejä tai esimerkiksi kirja-arvosteluja. Se ei johdu siitä, ettei minulla olisi mielipiteitä, sillä niitä minulla on yhdestä sun toisesta asiasta. Syynä on se, etten osaa seisoa mielipiteideni takana.
Tämä vaatii esimerkin. Kirjoitan kirja-arvostelua, laitan siihen lauseen: "Kirja kaipaisi enemmän kuvailua." Sitten alan miettiä. Osaisinko itse kirjoittaa kuvailemamman kirjan? Sitten alan luultavasti listata kirjan hyviä piirteitä ja kehun sitä ylitsevuotavasti.
Mitä ihmettä? Aivan kuin minulla ei olisi oikeutta kritisoida muita, jos olen itse huonompi. Tälläinen ajatusmaailmani tuppaa olemaan. Ehkä ylianalysoin vain kaikkea, se on ollut paheeni pienestä asti. Toisaalta ajattelen muiden pitävän minua ylimielisenä. Tälle on on kyllä selitys. Tällä tarkoitan, esimerkiksi YouTube-videossa olevia vihakommentteja henkilöiltä, jotka eivät itse vloggaa. Ajattelen, että ihmisillä, jotka eivät vloggaa ei ole oikeutta edes antaa kritiikkiä vloggaajille. Tietenkin heillä on oikeus, eikä se tee kenestäkään ylimielistä. Kritiikki on aina hyvästä ja parhaassa tapauksessa todella hyödyllistä. Vihaavia, haukkuvia tai loukkaavia kommentteja en hyväksy. Sellaiset ihmiset, jotka niitä lähettävät ovat mielestäni todella törkeitä ja ilkeitä.
Nyt olen tosin opetellut kirjoittamaan ja ilmaisemaan mielipiteitäni rohkeammin. Ehkä olen liiankin kiltti, täytyy olla myös laskelmoiva ja juonikas.
Tuleviin blogikirjoituksiin aion soluttaa mukaan omia mielipiteitäni, luonnollisesti, koska kerron asioita omasta näkökulmastani. Jos onnistun, voin ehkä kirjoittaa kirja-arvostelun. Kunhan ette pidä minua ylimielisenä. Kommentoikaa ja kritisoikaa, en pidä teitä ylimielisinä.
Tämä kirjoitus kertoo siis enimmäkseen mielipiteistä toisten luomia asioita kohtaan. Ne ovat asia, joka minua erityisesti mietityttää, joten kirjoittaminen eksyi väkisinkin siihen. Tietyistä asioista, minulla on horjumatomia mielipiteitä, esimerkiksi tasa-arvosta. Siitä aion kuitenkin kirjoittaa myöhemmin, koska se on jo eri asia.
Saiko kirjoitus sinut mietteliääksi? Jos sai, onnistuin tavoitteessani. Virkeää maanantaita kaikille!
Rakkaudella: Siivekäs
sunnuntaina, marraskuuta 13
Esittäydyn - ensimmäinen blogikirjoitus
Hei sinä siellä!
Minä olen 14-vuotias tyttö, joka asustelee onnellisena Suomessa. Olen pitkään jahkaillut blogin tai vlogin aloittamista, mutta se on ollut pelkkää ajatuksella leikkimistä. Tänään kuitenkin sain hirveän kovan kipinän tehdä tämä oikeasti. Ja tässä minä olen; kirjoittamassa ensimmäistä blogikirjoitustani. Jännittää, niin että tekee vain mieli pomppia ilosta. Se on hyvää jännitystä.
Aloitin blogin, vlogin sijasta, koska olen liian ujo laittamaan naamaani nettiin kaikkien nähtäville. Sitä paitsi kirjoittaminen on enemmän oma juttuni. Osaan kyllä puhua, enkä mene kipsiin ihmisten lähellä, mutta kirjoittaen osaan luontevammin ja sujuvammin ilmaista itseäni. Myös videoiden editoiminen olisi yhtä tuskaa minulle.
Blogini tarkoitus on tuoda esille ajatuksiani ja pohdintojani maailmasta ja elämästä omasta näkökulmastani. Aion myös kertoa
mietteitäni sekä tunteitani kirjoista. Kirjoitusten yhteyteen laitan piirustuksiani ja "taidevalokuviani" antamaan blogille omantyyliseni visuaalisen ulkoasun.
Voisin kai kertoa lisää itsestäni. Käyn siis kahdeksatta luokkaa. Olen suht tyytyväinen koulumenestykseeni, mutta tänä vuonna tarkoitukseni on nostaa 8 lukuaineet, matematiikka, fysiikka ja maantieto vähintään yhdeksiköiksi. Muut aineet koitan pitää yhdeksikköinä tai kymppeinä.
Vapaa-ajalla enimmäkseen piirrän, kirjoitan, luen, katson TV:tä, unelmoin, pohdiskelen, vietän aikaa perheen ja ystävien kanssa, lenkkeilen ja käyn balettiharjoituksissa. Tietysti myös syön, nukun, teen läksyjä ja herkuttelen.
Tänä syksynä olen aloittanut bloggaamisen lisäksi toisen suuren projektin; romanttisen tulevaisuuteen sijoittuvan kirjan kirjoittamisen. Se projekti on todella vaiheessa vielä. Hahmot ovat valmiita ja olen osalla heistä kirjoittanut pari harjoituskappaletta. Miljöö kaipaa vielä hiomista.
Toivottavasti ketään ei haittaa, että aion blogata anonyymisti sillä kuten jo aiemmin kerroin, olen liian ujo laittamaan naamaani kaikkien nähtäville. En kestäisi, jos joku puolituttu lukisi tätä, ja tietäisi kirjoittajan olevan minä. Haluan kuitenkin tuoda ajatuksiani esille. Kirjoitukseni ovat asiallisia, enkä aio pilkata tai loukata ketään.
Nimenä toimii Mielen siivet, koska annan ajatuksilleni ja mielelleni siivet, jotta ne voivat lentää paikkoihin, joissa en ole ennen käynyt. Korkeuksista voin tarkastella kokonaisuutta, enkä vain pientä osaa siitä. Itse ole tietysti se Siivekäs.
Toivottavasti edes joku löytää tiensä tänne, vaikka ei se haittaa, jos kukaan näitä ei lukisikaan. Jos sinä luit kommentoi, mitä mieltä olit. Voit myös vinkata jotain kirjaa, josta pidit. Luen nuorten ja aikuisten kirjoja, oikeastaa kaikkea laidasta laitaan. Mieluiten romaaneja, mutta runot ja novellikokoelmatkin kelpaavat.
Kiitos, kun luit ja ihanaa päivää!
Rakkaudella: Siivekäs
Minä olen 14-vuotias tyttö, joka asustelee onnellisena Suomessa. Olen pitkään jahkaillut blogin tai vlogin aloittamista, mutta se on ollut pelkkää ajatuksella leikkimistä. Tänään kuitenkin sain hirveän kovan kipinän tehdä tämä oikeasti. Ja tässä minä olen; kirjoittamassa ensimmäistä blogikirjoitustani. Jännittää, niin että tekee vain mieli pomppia ilosta. Se on hyvää jännitystä.
Aloitin blogin, vlogin sijasta, koska olen liian ujo laittamaan naamaani nettiin kaikkien nähtäville. Sitä paitsi kirjoittaminen on enemmän oma juttuni. Osaan kyllä puhua, enkä mene kipsiin ihmisten lähellä, mutta kirjoittaen osaan luontevammin ja sujuvammin ilmaista itseäni. Myös videoiden editoiminen olisi yhtä tuskaa minulle.
Blogini tarkoitus on tuoda esille ajatuksiani ja pohdintojani maailmasta ja elämästä omasta näkökulmastani. Aion myös kertoa
mietteitäni sekä tunteitani kirjoista. Kirjoitusten yhteyteen laitan piirustuksiani ja "taidevalokuviani" antamaan blogille omantyyliseni visuaalisen ulkoasun.
Voisin kai kertoa lisää itsestäni. Käyn siis kahdeksatta luokkaa. Olen suht tyytyväinen koulumenestykseeni, mutta tänä vuonna tarkoitukseni on nostaa 8 lukuaineet, matematiikka, fysiikka ja maantieto vähintään yhdeksiköiksi. Muut aineet koitan pitää yhdeksikköinä tai kymppeinä.
Vapaa-ajalla enimmäkseen piirrän, kirjoitan, luen, katson TV:tä, unelmoin, pohdiskelen, vietän aikaa perheen ja ystävien kanssa, lenkkeilen ja käyn balettiharjoituksissa. Tietysti myös syön, nukun, teen läksyjä ja herkuttelen.
Tänä syksynä olen aloittanut bloggaamisen lisäksi toisen suuren projektin; romanttisen tulevaisuuteen sijoittuvan kirjan kirjoittamisen. Se projekti on todella vaiheessa vielä. Hahmot ovat valmiita ja olen osalla heistä kirjoittanut pari harjoituskappaletta. Miljöö kaipaa vielä hiomista.
Toivottavasti ketään ei haittaa, että aion blogata anonyymisti sillä kuten jo aiemmin kerroin, olen liian ujo laittamaan naamaani kaikkien nähtäville. En kestäisi, jos joku puolituttu lukisi tätä, ja tietäisi kirjoittajan olevan minä. Haluan kuitenkin tuoda ajatuksiani esille. Kirjoitukseni ovat asiallisia, enkä aio pilkata tai loukata ketään.
Nimenä toimii Mielen siivet, koska annan ajatuksilleni ja mielelleni siivet, jotta ne voivat lentää paikkoihin, joissa en ole ennen käynyt. Korkeuksista voin tarkastella kokonaisuutta, enkä vain pientä osaa siitä. Itse ole tietysti se Siivekäs.
Toivottavasti edes joku löytää tiensä tänne, vaikka ei se haittaa, jos kukaan näitä ei lukisikaan. Jos sinä luit kommentoi, mitä mieltä olit. Voit myös vinkata jotain kirjaa, josta pidit. Luen nuorten ja aikuisten kirjoja, oikeastaa kaikkea laidasta laitaan. Mieluiten romaaneja, mutta runot ja novellikokoelmatkin kelpaavat.
Kiitos, kun luit ja ihanaa päivää!
Rakkaudella: Siivekäs
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)